Usko itseesi, usko unelmiisi ja anna mennä!

Olen tämän kesän aikana tullut siihen tulokseen, että haluan kertoa julki oman tarinani, koska kuluneen 9 kuukauden ajan matkaani on sivusta seurannut lukematon määrä ihmisiä ja hirmuinen määrä on tullut kyselyitä mitä on tapahtunut, miten tuo on mahdollista, pystynkö minäkin?

 

Hiukan ehkä huvittavaa on se, että on liikunta alalla töissä ja puoli huomaamatta oma kunto pääsee romahtamaan tavoitteellisen kilpailuun tähtäävän harjoittelun lopetettua ja ylipainoa tulee salakavalasti likemmäs 30 kiloa muutamassa vuodessa. Se on myös mielenkiintoinen kokemus huomata, että oma peruskunto on puolihuomaamatta huonontunut niin paljon, että puuskuttaa jo kävellessä. Sekin on ehkä huvittavaa, että sitä päästää itsensä sellaiseen kuntoon, ettei edes itse ammattilaisena usko, että on enää mahdollista lähteä toteuttamaan omia unelmia. Haluan kertoa oman tarinani niin rehellisesti kuin mahdollista, sen ihmeemmin kaunistelematta, koska koen onnistuneeni, jos tämän kautta saan edes yhden uskomaan itseensä ja lähtemään tavoittelemaan positiivisin mielin omia unelmia.

Tästä kaikki alkoi

Pitkän aikaa kypsyttelin asiaa ja loppu viimein tulin siihen tulokseen, että jos työkseni jo autan ihmisiä liikunnansaralla ja teen päivittäin töitä vastaavanlaisten ihmisten kanssa (painonpudottajien), niin en koe saavani parasta mahdollista tukea itseltäni, jos lähtisin itseäni valmentamaan.  Sen lisäksi mietin myös omaa jaksamista. Pystynkö tässä vaiheessa erottamaan työ- ja vapaa-ajan, jos valmentaisin itse itseäni? Voinko harjoitella omalla salillani vai mietinkö mahdollisesti työasioita? Antavatko asiakkaani minun harjoitella rauhassa, vai tuleeko minulle sellainen tunne, että minun pitää olla heitä varten, vaikka minulla olisi oma harjoitus kesken?

Tulin siihen tulokseen, että:

1)      Haluan itselleni valmentajan, koska silloin minun ei tarvitse itse miettiä mitään muuta kuin, että teen niin kuin valmentaja sanoo ja valmentaja hoitaa pähkäilyn minun puolesta minun raporttien ja kunnon kehityksen perusteella. Minun tehtävä on luottaa häneen ja noudattaa hänen ohjeita.

2)      En halua harjoitella tällä hetkellä omalla salilla, koska haluan harjoittelun olevan minun omaa aikaa, jolloin en mieti työ asioita. Haluan harjoitella sellaisella salilla, missä mahdollisimman vähän tiedetään minun olevan entinen painonnostaja, nykyinen urheiluhieroja, fysiikka- ja painonnostovalmentaja. Haluan päästä rauhassa keskittymään siihen, mitä silllä hetkellä teen.

Valmentaja valinta oli helppo, eli halusin sellaisen valmentajan oppeihin, jonka ajatusmalli menee käsi kädessä omani. Sen lisäksi tämän kyseisen valmentajan matkaa ja oppeja olen sivusta seurannut 17 vuotiaasta asti, eli sata prosenttinen luotto oli jo alkumetreillä. Ainoa, mikä oli sitten kysymysmerkki: pääsenkö hänen valmennukseen ja mitä kaikki tulee kustantamaan.

Rahan säästämisen aloitin hyvissä ajoin, eli raha-asiat tuli hoidettua helposti. Elokuussa laitoin hänelle sähköpostia (laitoin kaiken varalta vielä parille muullekin potentiaaliselle, jos en hänen valmennukseen pääse). Ilokseni sain kuulla, että lokakuun lopulla vapautui paikka ja olin tervetullut hänen valmennukseen. -Sinä päivänä Lohjan seudulla oli ainakin yksi maailman onnellisen epeli! En voinut uskoa, että MINÄ pääsen idolini oppeihin!

Ensimmäinen tapaaminen ja kuntotarkastus olivat 23.10.2015. Kahden tunnin palaverin jälkeen tiesin, että nyt olen hyvissä käsissä seuraavan vuoden ja matkani voi alkaa. Käytäntö pyörähti käyntiin 28.10.2015.

En halua valehdella sanoessani, että tähän asti matkani on ollut helppo. Se on ollut helppoa melkein 90%:sti, koska koen syöväni riittävästi ja juuri sen, mitä kehoni tarvitsee huomioiden harjoittelut. Nautin harjoittelusta suunnattomasti, vaikka välillä ollaan oksennuksen maku suussa. Paino on tippunut koko ajan hitaasti, mutta varmasti. Uskon, että asiat on mennyt pääosin vaivattomasti ennen kaikkea positiivisen ajatteluni ansioista:

1)      Minulla ei ole kiire. Keho ei ole kone.

2)      Jos paino tippuisi liian nopeasti menettäisin lihasta, mitä en halua menettää. Sen takia en pidä vaa’an lukemaa, niin suuressa merkityksessä, niin kuin en pidä omienkaan valmennettavien vaa’an lukemia. –Silmä ja mittanauha kertoo enemmän!

Omaa kehitystä voi seurata niin monella eri tavalla, mikä motivoi ihan mielettömästi. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana en käynyt vaa’alla muuta kuin silloin, kun valmentajan kuntotarkastus läheni, koska minun tavoite ei ole päästä mihinkään tiettyyn kilomäärään. Uskon, että kaikki se ylimääräinen rasva lähtee, mikä on lähteäkseen ja lihasta saadaan tilalle sen verran, mitä on tullakseen.

Aerobisen kunnon kehitystä on voinut seurata myös monella eri tavalla. Ensimmäisinä viikkoina jaksoin keskittyä saliharjoituksissa 30 minuuttia –nyt jaksan helposti keskittyä koko harjoituksen, vaikka vetäisinkin sen alusta loppuun täysiä. Tunnin kävelylenkkien matka on kolmin kertaistunut siitä, mistä aloitin.

Helmikuussa (3 kuukautta startista) aloin saamaan lähipiiriltä kommenttia muuttuneesta ulkonäöstä. Huhtikuussa (5 kuukautta startista) asiakkaani alkoivat huomauttelemaan muuttuneesta ulkonäöstä. Kesäkuussa (7 kuukautta startista) aloin ehkä itse ymmärtämään, miten iso muutos on fyysisesti tapahtunut (viime vuoden kesävaatteet ovat telttoja jne). Heinäkuussa olen kuulemma fyysisesti kuin toinen ihminen (8 kuukautta startista).

Se olo, mikä minulla on tällä hetkellä, on sanoin kuvaamaton (koen säteileväni sisältä päin). Eikä nyt voi puhua edes mistään ”honeymoonista”, koska minun ryhtiliikkeestä on kohta 9 kuukautta. En missään nimessä tarkoita sitä, että ihmisten pitäisi alkaa harjoittelemaan sitä määrää, mitä minä tällä hetkellä harjoittelen (jokainen harjoittelee ja tekee sitä, mikä tuntuu hyvältä ja sitä kohti, mitä tavoittelee).  

Olen huomannut 14 vuoden kokemuksella liikunta-alalla, että kyllä ihmiset osaa harjoitella ja jaksaa raahautua salille tai lenkkipolulle, mutta se mikä hyvin usein on pielessä, on ravinto ja lepo. Ja äärimmäisen hallitsevassa roolissa on tuo ravintopuoli. Ihmisillä on erilaisia mielikuvia ja uskomuksia, ja sitten he monesti luulevat, että he ovat henkisesti heikkoja, kun ”tahdonvoima ei riitä” –ensin painettu puolipäivää kahvinvoimalla, sitten huitastu banaani ennen treeniä ja illalla salaatinvoimin yritetty mennä nukkumaan mielen samalla himoinneen jäätelöä, makkaraperunoita, suklaata, sipsejä.. Sitten kun ”ratkeaminen” on tapahtunut, niin sitten haukutaan itseä heikoksi.

Joku ihmetteli, että onko muka ihan oikeasti, niin etten ole syönyt yhtä ainuttakaan karkkia lokakuun jälkeen? –Jep, kyllä. En sano sitä, etteikö mieleni olisi ensimmäisinä kuukausina tehnyt milloin mitäkin ”herkkua”.  Minusta oli mielenkiintoista alussa huomata ja oppia ymmärtämään, minkä takia mahdollisesti illalla himoitsin elokuvan yhteydessä irtokarkkeja tai miksi vapaa-päivänä himoitsin kunnon roskaruokamättöä, vaikka koin syöväni riittävän määrän ruokaa tasaisin aikavälein. Kun oppi ymmärtämään, että minun kohdalla herkuttelu oli opittu tapa. Olin oppinut vuosien varrella, että herkuttelu on yhtä kuin tapa viettää vapaahetkiä. Sen kun ymmärsi, niin ei minun ole yhtään sen ihmeemmin valehtelematta tehnyt mieli jäätelöä, suklaata tai irtokarkkeja (mitkä aikaisemmin tuntui olevan minun elämän suola).

En tarkoita tällä kirjoituksella sitä, että ihmisten pitäisi elää hirvittävän kurinalaista elämää ja kieltäytyä kaikesta roskaruuasta ja ”herkuista”. Minun mielestä herkutella saa vaikka kaksi kertaa viikossa, kunhan perusasiat ovat kunnossa ja perusasioilla tarkoitan:

1)      Syöt monipuolisesti ja riittävästi (tavoitteidesi mukaan)

2)      Ateriavälit on kunnossa (et jätä mitään ateriaa välistä ja illalla palkita itsesi näännytyksestä)

3)      Lepo (surullisen usein olen huomannut, että ns. suorittajaihmiset, jotka saattavat ehkä laiminlyödä levonmerkitystä palkitsevat tai rentoutuvat tällöin melkeinpä päivittäin alkoholilla tai epäterveellisellä ruuan voimin).

Olen omasta matkastani pitänyt mm Intsragramissa kuvapäiväkirjaa (voitte alkaa seuraamaan tai mennä vakoilemaan https://www.instagram.com/mirvasalmi/  ). Aluksi pidin tilin suljettuna (ainoastaan harvat ja valitut pääsivät seuraamaan), koska halusin pitää tämän minun omana juttuna ilman ulkopuolisten ihmisten mahdollisia keskustelua ja kyselyä.  Mutta sitten loppukevään aikana huomasin, miten suuri merkitys omalla esimerkillä on ollut omille valmennettavilleni ja lähipiirille, niin tein tilistäni julkisen ja olen alkanut hyvin avoimesti puhua matkastani.

Tähän mennessä koen oppineeni oman kokemuksen kautta sanoinkuvaamattoman paljon ja voin yhä enemmän vannoa perus monipuolisen ravinnon nimeen (fysiologisesti perusteltua), mutta ennen kaikkea ehkä tärkein oivallus on ollut ateriavälien suunnattoman tärkeä merkitystä! Uskon, että se on ollut koko minun tämän hetken matkan suurin AVAINSANA.

Mietin edellispäivänä seuraavan päivän aikatauluja ja suunnittelen teenkö töiden puolesta itse aamu- vai iltatreenin (toisin sanoen kumman kanssa saan ateriat sumplittua järkevimmin). Välillä se tarkoittaa sitä, että herään normaalista 1-2 tuntia aikaisemmin ja menen klo 9.00 treenaamaan itse, tai sitten nukun normaalisti ja teen harjoituksen klo 20.00 töiden jälkeen ja sitten syön lämpimän ruuan siinä puolen yön aikaan. –En tee asioista vaikeaa. Enkä lähde ollenkaan miettimään negatiivisia asioita, koska kaikki tämä on minun oma valinta (miksi sitten marmattamaan). -Minä haluan huippu kuntoon (oman elämäni huippukuntoon) ja voida henkisesti ja fyysisesti hyvin. Miksi käyttää energiaa negatiivisien asioiden vatvomiseen, kun se kaikki energia on pois sitten siitä ajasta, minkä voisit käyttää niiden unelmien toteutumiseen tai vaikka olla läsnä läheisillesi.

Minusta on huvittavaa se, että tämän minun matka aikana (vaikka välillä harjoittelisi kaksi harjoitusta päivässä työpäivän lisäksi) koen saaneeni vuorokauteen enemmän tunteja energisen olon lisäksi. Miksi koen näin, on ehkä siitä syystä, että valmistan ateriat 3-4 päiväksi kerralla (sillä säästän 1-2 tuntia kokkailuja heti 2-3 seuraavalta päivältä). Lisäksi kauppaan käytetty aika on tehostunut, kun enää ei tarvitse kaupassa miettiä, mitä sitä mahdollisesti syö ja oikeasti säästää samalla rahaa, kun ei tarvitse tehdä nälkäisenä mitään ”hetken-mieli-johde”-ostoksia. Ja kyllä aivan varmasti edellispäivän aikataulujen suunnittelu on ollut hyvin suuressa merkityksessä tälläiselle taivaanrannanmaalarille, eikä minulla ole yhtään sellainen olo, että tämä olisi stressaavaa suorittamista -päinvastoin. 

Tässä vielä kuvia startista ja miltä kroppa on näyttänyt huhtikuussa.

Lähtötilanne elokuu 2015, paino 102,1kg

 

Toukokuu 2016, paino 78,4kg

 

Tämän hetken kuntoa voi käydä vaikoilemassa Instagramissa https://www.instagram.com/mirvasalmi/

Toivon, että tämän minun tarinan julkaiseminen motivoi omissa valinnoissanne, "urakassanne" ja pääsette unelmieanne kohti. Tai jos mietit vielä uskaltaako tehdä ryhtiliikkeen, niin anna mennä!! Sinä et voi muuta kuin voittaa!

 

Aurinkoista kesää!

 

Terv. Mirva "Mirvis" Salmi